"Kumpa mä olisin hoikempi/ luovempi/ pitempi /kauniimpi/ kiltimpi/ ahkerampi/ fiksumpi/ rohkeampi/ sosiaalisempi! Kumpa mun hiukset oli suoremmat/ kiharammat/ pidemmät/ ohuemmat/ paksummat/ tummemmat/ vaaleemmat! Kumpa mun jokin ominaisuus ois jotain muuta!"
Jeps, nyt puhutaan "jossittelu/kumpailusta" (hieno termi eikös). Olen tällä viikolla saanut itseni jo monta kertaa kiinni "kumpailusta". Varmaan aika luonnollista ja tavallista mutta samalla sitäkin raivostuttavaa. Miksi en voisi olla tyytyväinen tälläisenä pätkänä, irtokarkkeihin taipuvaisena keskiahkerana ja semiluovana hölösuuna? Miksi mun pitäisi olla hoikempi tai jotenkin toisen näköinen kun nyt? Muutenkin tuntuu hölmöltä murehtia jotain tälläistä, koska suurimmalle osalle näistä ominaisuuksista ei oikeasti voi mitään. Ei "kumpailemalla" kasva pituutta eikä ruumiinrakenne muutu gasellimaiseksi. Tukka ei tuuhenen eikä älykkyysosamäärä kasva. Naurettavaa mutta silti teen sitä. Jos nyt oltaisi psykologian tunnilla joku hikke (esim. minä itse) saattaisi viitata ja selittää siitä kuinka meillä kaikilla on ihanne minä ja bla bla. Jollain toisella tunnilla saatettaisi syyttää median asettamia paineita. Jotenkin kuitenkin musta tuntuu että ratkaisu "kumpailuu" löytyy ihmisestä itsestää. Ehkä siis yritän vähentää "kumpailua" ja pyrkiä olemaan vielä enemmän tyytyväinen itseeni. Ystäväni sanoja lainaten:
"Jos mä kerran kelpaan hyvin mun ystäville ja mun poikaystävälle tälläsenä kun mä oon, niin miks mä en kelpaisi mulle itselleni?"
Kuvituksena olkoon kuva siltä ajanjaksolta elämässäni jolloin koin olevani aikas vapaa ulkonäköpaineista, ei sillä että poikalookkiin oisi kiva palata, vaan siksi että kuva on mitä mainioin ;)
Löytyykö kumpailijoita ruudun toiseltakin puolelta? Joko uudissanojen keksiminen alkaa ottaa päähän? ;)
Pinnallisen syvällisen pohdinnoin, Emilia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti